Vanhaa materiaalia

2008 Tallinna

 

2009 Mökillä

2009 Mökillä

 

2009 Menossa laivalle

 

2010 Tusku

2011 Jurassic Rock & Sutkin isä

2011 Raskausaika

2011 Juuka

 

2012 Sutkin & Ainon kanssa retkellä

2013 Mami

Julkinen selvitys

Eilen tein itselleni todella suuren asian ja jaoin tämän blogin facebook-sivuilleni.
Ensinnäkin se on todella iso asia siksi, etten ole aikaisemmin juuri mainostanut kirjoittavani blogia sairaudestani eikä kaikki välttämättä ole edes tietoisia sairaudestani.

Kuitenkin, vaikka tämä blogi on julkinen, harva on sitä eksynyt lukemaan ja olen lähinnä kirjoittanut itselleni, varalle myöhempää varten.
Haluan tuoda esille asian, joka minua vaivaa ja toivon, että joskus joku saa siitä ehkä apua ja toivoa tulevaisuuteen.
Toivon, että joku joka ehkä tuntee samoja tuntemuksia, sairastaa samaa sairautta tai muuten vain kokee sairauden takia elämän hankalaksi, saa voimaa minun kirjoituksistani.
Mutta yksi asia jota en halua, on se, että tämän takia minut leimataan huonoksi äidiksi tai kyseenalaistetaan opiskeluni hoitajanhommiin. Olen saanut lääkäriltä luvan opiskella tuohon ammattiin ja kaikki kuitenkin menee oman oloni mukaisesti.
En aio nostaa itseäni millekkään jalustalle, en jaa tätä sen takia, että haluaisin muiden huomioivan minua yhtään enempää. Teen kaikki samat asiat kuin kaikki muutkin, minulle tuo vain omat haasteensa tämä TOS.
En ole sen parempi tai huonompi äiti, yritän vain olla paras äiti omalle lapselleni.
Kuten myös Facebookissa mainitsin, jos joku haluaa keskustella asiasta, kysyä tai ehdottaa jotain niin ottakaa yhteyttä yksityisviestillä mieluiten.

Ja ymmärtäkää, että vaikka olen valmis jakamaan tämän kaikkien kanssa, myös minulla on päiviä jolloin en pysty toimimaan tai en jaksa kirjoitella sen pidempiä puheita, se kuuluu tähän. 

Heräsin yöllä taas kun poika pyyti juotavaa, yritin nousta ja ottaa vesipulloa käteen, mutta samalla hetkellä koko käsi muuttui kuumaksi ja pisteleväksi. Sitä kesti oman aikansa ja nukuin loppuyön todella huonosti, koska käsi oli todella kipeä puutumisen jäljiltä.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, mutten oikeasti edes muista milloin viimeiksi olisin yöllä herännyt ja tuntenut kun koko kädestä häviää tunto ja siihen pistelee. Yleensä aina se on ollut jo tunnoton kun olen herännyt.

kuva lainattu netistä

Mainitsen jo nyt tässä, että lähden taas 8.11 Joensuuhun, se on sitten viimeinen kuntoutusjakso.
Siellä sitten tehdään viimeiset mittaukset ja tutkimukset.
Tavallaan on todella tyhjä olo, koska haluaisin vielä sitä tukea ympärilleni, jotta olisi joku jolle kertoa kun tapahtuu edistystä tai tulee takapakkia, onneksi olen tekemisissä eritoten yhden ryhmäläisen kanssa :).

Nyt loppuu mummolassa kyläily ja me lähdemme kotia kohti poikasen kanssa, päivitän kyllä kun kerkiän taas, hieman haastetta tuo se, ettei meillä kotona vielä ole omaa konetta. 

jotain uutta ja jotain vanhaa

Haluan kertoa teille tarinan tytöstä, joka rakasti rajusti, sairastui rajummin ja lopulta menetti toivonsa.

Löysin rakkauden kaverini luonta, eräänä keväisenä päivänä huhtikuun lopulla 2011. Olin silloin 18v tytönhupakko joka opiskeli lähihoitajapuolella.
Luulin löytäneeni elämäni rakkauden, niinkuin jo kerran aikaisemmin ja luulin, että rakkautta voisi jaella jokaiselle ja jokaista rakastaa täydestä sydämestä. Miten väärässä olinkaan silloin.
2012 Huhtikuussa, vuoden seurustelun jälkeen perheemme kasvoi pienellä pojalla. Pojalla, joka vei sydämeni ja jota rakastan oikeasti, aidosti koko sydämelläni.

Toukokuussa 2014 pakkasin tavarani ja lähdin kotoa pojan kanssa. Olimme asuneet noin vuoden maailman ihanimmassa talossa, parhaimmassa kodissa jota oikeasti pystyin kutsumaan kodiksi. Silti jokin oli vialla ja tunsin olevani vajaa. Olimme muuttaneet yhdessä 3 kertaa, nähneet ja kokeneet kaikenlaista ja osan halusin unohtaa. Unohdinkin vähäksi aikaa, kunnes painajaiset palasivat ja tajusin, etten halua muistaa pelkästään pahaa ajasta jonka pitäisi olla kaikkien äitien parasta aikaa.
Halusin muistaa pojan ensimmäiset hymyt, naurut, jokeltelut ja askeleet. Kuitekin päällimäisenä on viha ja tappelut, itketyt kyyneeleet ja toivottomuuden tunne.
Joku ehkä ajattelee, että kaikki on isähahmon vika, mutta asia ei ole niin.
Meissä molemmissa oli vikaa ja on edelleen, kuitenkin olemme ystäviä ja se ei tule muuttumaan, vaikken aina voi ihmistä sietää silmissäni.

Yhteistä aikaa varjosti sairastuminen ja sen tuomat kivut. Ensimmäisen kerran käteni alkoi oireilemaan kesällä 2011 ja ajankuluessa tilanne karkasi täysin käsistä ja paheni.
Vähättelin tilannetta itselleni enkä aina edes lääkärille kertonut kuinka paljon oikeasti minuun koski ja miten kyllästynyt olin koko tilanteeseen.
Onnekseni pääsin Joensuun Vetreaan kuntoutukseen 2014 ja siellä olen ensimmäisen kerran antanut kuulua kuinka ärsyttävä ja inhottava tilanne oikeasti on ja miten väsynyt olen.
Olen puhunut psykologin kanssa, kertonut kaiken hänelle, siis aivan kaiken.
Ei, en ole masentunut, olen vain täynnä tätä sairautta ja sen hoitoa.

En usko ikinä parantuvani ensinnäkään tästä sairaudesta, en usko, että käteni tulee koskaan olemaan entisensä tai, että tulen viettämään päiviä tai kuukausia ilman kipua tai hiljaa hiipivää puutumista.
Toinen asia on se, että sydämeni on rikki, miljoonina palasina eikä siihen auta pikaliima tai edes aika.
Ehkä joku päivä tulee joku ihminen, joka saa minut tajuamaan miksei tämä elämä ole toiminut muiden kanssa niin hyvin.
Ehkä joku päivä tulee joku joka nostaa sydämeni maasta, korjaa sen hiljalleen ja sitten varovasti asettelee sen paikoilleen.
Ehkä vielä joku päivä.