Tulevaisuutta

Joensuun reissu takana, uusia ohjeita joista tälläkertaa on jopa hyötyä, lääkärissä ravaamisia vielä Mikkelin päädyssä ja nyt odotellaan kutsua kaularangan ENMG-tutkimus, joka on siis hermoratatutkimus ja uuteen ultraan, jossa katsotaan onko siellä mitään leikattavaa eli kasvaako ylimmässä kylkiluussa arpikudosta joka aiheuttaisi näitä inhottavia ja kivuliaita tuntemuksia.

Joensuussa selvisi, että miu tilanne ei oo parhaimmasta päästä, olen kuulema sairaan kireä ihminen ;D eli siis mm. rintalihakset ovat niin jumissa, että ne omalta osaltaan kiristää etupuolelta ja lapaluiden hallinta ei ole paras mahdollinen. Jumppaohjeita saatu ja niitä myös pikkuhiljaa tehty, tilanne niin paha, ettei saa aloittaa edes täysillä tekemään heti vaan lihaksia pitäisi ensin saada rentoutettua.

Pitäisi myös kuulema rauhottua ja miettiä ennenkuin alkaa tekemään, kehuivat muuten tosi reippaaksi ja mukavaksi, mutta olen fysioterapeutin ja työelämäohjaajan mukaan liian levoton ja aina menossa. Enhän? :D

Sitten toinen ilouutinen, kävin maanataina 1.12.2014 taas tuolla meidän iki-ihanalla Esedulla (Etelä-Savon Ammattiopisto) Sosiaali- ja terveysalan, Lähihoitajan perustutkinnon soveltuvuustesteissä ja eilen, 2.12.2014, OPO soitti ja sanoi, että olen suorittanut soveltuvuustestit hyväksytysti ja pyysi ensiviikolla, 11.12.2014 tulemaan luokseen juttelemaan, että saadaan lukujärjestys kuntoon. Miähä siis hypin eri luokkien mukana, koska olen suorittanut jo miltei 2v noita lähihoitajan opintoja. :)
Motivaatio on huipussaan, tiedän, että pystyn tähän ja se ei ole kuin hetki ja miul o paperit kädessä.
En jaksais oottaa, että pääsen takaisin kouluun ja harjotteluihin, oon ollu tarpeeks pitkään kotona jo.

Joel lähtee toiseen hoitopaikkaan, koska nykyinen on vuorohoito eikä myö sitä tällähetkellä tarvita kun opiskelu on päiväpainotteista, tietysti jos ei olis kaupungissa vapaita paikkoja muualla,sais Joel jäädä tuonne nykyiseen.

APUA!

Kuten aikasemmassa postauksessa kerroin, lähden huomenna siis Joensuuhun ja oon siellä ensviikon perjantaihin asti. Luvassa rankkaa kuntoutusta, salia, juoksua, keskustelua,keskustelua, puheluita, itkuisia öitä ja rakkaan kaipaamista.
En tiedä kummalle tää on rankempi kokemus, miulle vai pojalle, mutta yhessä myö selvitään tästä ja ollaan taas henkisesti vahvempia kuin aikasemmin.
Juteltiin tuossa hetki sitten Joelin kanssa huomisesta ja sanoin, että on ensviikon mummon ja papan poika ja sitte äiti onki taas kotona.
Joel nyökytteli ja kuiskas aina välillä; "Joo".
Sit käytiin nukkumaan, Joel halus kainaloon ja annoin tietysti tulla. Ja sitten, ne kyynelet alko tippumaan, en ymmärrä miten voin olla viikon erossa tuosta pojasta, kun jo isi-viikonloput on niin rankkoja ja rinnassa pistäviä.
Joel sit sano vielä että : "äiti kiinni", otin kainaloon ja kädet ympärille.
Ajattelin, et Joel oli nukahtanu jo ja aloin ettimää puhelinta, kun hää kuiskas : "äiti kiinni!!".
Illoista tulee varmasti rankkoja molemmille meistä kun ollaan totuttu nukkuu aina vierekkäin, tietysti se tekee myös hyvää meille molemmille.

Pelottaa.

Päivitystä

Huomenna suuntana Joensuu ja toivottavasti helpotus jo miltei 4v kestäneeseen ikävään kiputilaan, joka on diagnosoitu mm. verisuoni-TOS:ksi, välilevytyräksi ja moneksi muuksi ikäväksi vaivaksi, ja joka ei kuitenkaan ole mitään noista. Lähes 4v oon päivittäin joutunut syömään särkylääkkeitä, millon mitäkin, jotta saisin käden toimimaan ja voisin suoriutua edes kotitöistä.
Miltei joka ilta mennyt nukkumaan tuskaa tuntien, kun mitenkään päin ei ole hyvä olla, vihloo ja sattuu niin, että itku tulee.
Miltei joka aamu herännyt puutuneen käden kanssa ja yrittänyt saada sen toimimaan. Yrittänyt suoriutua töistä ja käydä koulua, ollut raskaana ja synnyttänyt terveen pojan kuitenkin käden tilanteen kokoajan pahentuessa.
Leikattu ja poistettu kylkiluuta, luultu, että nyt helpottaa kuitenkin tilanteen vain pahentuessa. Lääkärit, hoitajat, ei kukaan tiedä missä vika ja minkä takia.
On käyty Helsingissä asti tutkimassa hermoradat tuloksetta.
On luvattu parannusta ja nyt ollaan tässä.
Onneks on maailman paras työterveyslääkäri joka vauhdittaa Mikkelin Keskussairaalan toimintaa ja yrittää edes selvittää vikaa.
Jospa nyt, vuosien jälkeen saisin käden kuntoon, pääsisin töihin ja saisin nauttia pojan lapsuusajasta kun siihen vielä on mahdollisuus.
En missän nimessä halua, että Joel muistaa vain itkuisen, kipuilevan äidin joka ei pysty olemaan niin hyvä äiti kun haluaisi olla.
En tiedä, kuinka monella tämä tilanne on ollut edes tiedossa, mutta nyt on tullut aika kertoa se.
Toivon todella parantuvani, tai edes saavani tietoon, sen mikä on vaiva ja mistä se johtuu.

"Tyhmä ku luulin, et vast kuolema erottas
En pois ottas yhtäkään muistoo
En unohtaa tuu yhtäkää katuu enkä puistoo
Muist välittäminen on arvokast ku kulta
Pidän mieles niin vaikeudet väistyy lopulta
Mitä elämält haetaan, nyt tiiän viimeistään
ja elän tätä päivää kuin viimeistä
En aio paeta, ei kukaan pärjää yksin.

Maast pienikin ponnistaa
välil sataa niskaan, välil taas onnistaa
Ja niin usein kelaan et mitäköhän
jos elämä ois yhtä pitkää humalaa vaan
usvaa vaan. Ei sattuis joka vanha haava
Kaikki rakkaus auttaa, ku elämä kuskaa vaan
saa hymyn huulille, ei pelkkää tuskaa vaan "
-Kapasiteettiyksikkö-Monta Tarinaa-

Tuo yllä oleva teksti on kopioitu omalta Facebook-sivultani, jonne tänään avauduin aiheesta, kun en tätä blogia saanut toimimaan.

Uusia tuulia

Niiku tuossa hetki sitten kerroin toisen blogin puolella, laitoimme lapsen isän kanssa astiat jakoon ja kuvannoillisesti heitettiin 3v yhdessäolo ja reilu 2v kihloissa oleminen roskakoriin. On paljon asioita hoidettavana, osa on puolitiessä ja joitain ei tarvii enää ikinä edes miettiä. On turha sanoa, ettei tunnu missään ja voin hyvin. Tottakai olo on helpottunut ja on vapaa fiilis, mutta silti jotain puuttuu..
Se, että siä jaat koko elämäsi, perheen, kaverit, harrastukset, niin hyvät kuin huonotkin päivät toisen kanssa. saat lapsen sen ihmisen kanssa ja oot asennoitunut olemaan sen yhden ja saman kanssa koko elämäsi..sitte vedetään matto jalkojen alta ja ootkin taas yksin ilman minkäänlaista tukea ja turvaa.
Tosin, minähän valinnan tein ja päätin,että nyt riitti, kun molemmista näki, ettei ole enää hyvä olla, miks kituuttaa vaan lapsen takia?

Meillä oli paljon hyvää, hyviä hetkiä ja päiviä, sitä en kiellä ja tottakai tällä ihmisellä on miu sydämessä paikka, onhan se miu elämän tärkeimmän ihmisen, meiän pojan isä. En oo ikinä katunu enkä tuu katumaan sitä päivää kun päätin tuon pojan pitää. Silti tulee hetkittäin se fiilis, että en jaksa, en selviä,tukehdun tänne ja haluaisin vaan pois.
Ja vaikka sanon, että on paikka miu sydämessä ja tuun aina välittämään lapseni isästä, en halua silti sitä ihmistä miu elämää muun kun pojan kautta, voi olla että kuulostan katkeralle exälle ja oon sopeutumiskyvytön,mutta miusta tällähetkellä helpointa on näin.

Oon onnellisempi kuin aikoihin ja haluan sen jatkuvan.
En halua ketään pomottamaan, tai muuten määräilemään miua, miul on poika ja teen sen eteen mitä vaan ja vaan sillä on väliä.
<3