Hetken Huojennus

Haluan uskoa, että vielä huomisen jälkeenkin on elämää, onnea ja turvallisuutta elämässä, jossa joka päivä joku pettyy, loukkaantuu, särkee sydämensä, kuolee tai unohtuu.
Haluan toivoa, että jokainen ihminen pitää huolen lähimmäisistään, rakastaa, halaa ja antaa toivoa ja voimaa seuraavaan päivään.

Olen itse huomannut muutoksen itsessäni.
Nykyään on helpompi antaa anteeksi ja päästää irti, kun jäädä roikkumaan ja kitumaan asioihin, jotka lopulta vain tuhoavat sisuksen.
Vähästäkin voi rakentaa onnen ja oikeasti ei tarvita paljoa, että ihmisen sydän ja mieli täyttyy hyvästä.

On ihmisiä, jotka eivät vain ymmärrä sitä ja vertailevat kokoajan itseään toisiin.
Entä sitten, jos jollakin on enemmän rahaa, ystäviä, hienommat autot ja kodit?
Se kaikki on materiaalia ja mielummin muutama hyvä ystävä kuin joukoittain sellaisia, joista et oikeasti tiedä mitään oikeaa ja todellista, vain pinnan.
Kuinka moni meistä haluaa ystäviä, jotka eivät todellisuudessa ole kiinnostuineita siitä miten lapsesi kasvavat, miten koulussa/töissä menee tai mitä laitat vanhemmillesi ruoaksi kun he tulevat viikonlopuksi perheesi luokse?

Tietysti, raha ratkaisee paljon, mutta tuoko se onnellisuutta?
Meillä on katto pään päällä, ruokaa ja puhtaat vaatteet, jopa pesukone jolla pestä vaatteita.
Se riittää.
Minulla on kavereita, jotka saavat soittaa ja toisinaan jopa soittavatkin keskellä yötä. Oli huolia, murheita tai vaikka vain yöpaikkaa vailla baarista tullessa.
Meillä on aina puhelin päällä ja ovet auki jos joku apua vailla. 

Oikea onnellisuus on hyviä tekoja, puhdasta rakkautta ja toisten auttamista.

Jokaisen meidän hauta tulee kuitenkin olemaan loppujen lopuksi samankokoisia.

Vuoristorataa

"ootsä koskaan pelänny niin paljon et sun sydän nousee kurkkuun?
istunu teekupeis ku ne pyörii ympäri, ympäri, ympäri, ympäri.
Onksua koskaan heikottanu niin et sun mahanpohjas tuntuu? (tuntuu)
Ootsä miettiny et itkisitsä vai nauraisit, nauraisit, nauraisit, nauraisit?."
Evelina-vuoristorataa

Olen todellakin pelännyt, pelkään joka hetki. Joka aamu, kun nousen ylös tiedosta, että taas se sama kauhunäytelmä alkaa ja joudun vaan seuraamaan vierestä voimatta tehdä asialle yhtään mitään.
Joka ilta kun pistän silmät kiinni, se sama ahdistus valtaa mielen ja puristaa rinnasta. Se pelko tulee sisältä, se ei ole ulkopuolisten nähtävissä tai koskettavissa.
Joka ikinen päivä.
Joka ikinen ilta.

Kun tuntuu, että hengitys muuttuu pinnalliseksi ja taju lähtee, kun tajuat, että se sama puristus alkaa, etkä vieläkään voi tehdä asialle mitään.
Joka ikinen ilta, kun poika laittaa silmät kiinni ja menee untenmaille, sinne missä ei ole pelkoa, vihaa, katkeruutta, kateellisuutta, laitan kuulokkeet korviin ja musiikin täysille huutamaan.
Se on pakoreitti ja se sumuttaa aivot niin hyvin, että meet hymyillen nukkumaan ja heräät tyytyväisenä aamuun.

Olen paljon enemmänkin kuin tämä sairaus, sen runnoma ruumis ja ärsyyntynyt naama.
Olen äiti, ihminen ja toisista huolehtiva.
Olen ärsyttävä, tunnoton, kipuileva, mutta samalla helposti lähestyttävä, ihana ja rakastava niille, jotka sen ansaitsee.

Olen sairastanut nyt 5v verisuoni-TOS:ia ja tottakai, se tulee korvista ulos, se täyttää suun ja saa hermot kireälle 5sekunnissa, mutta se on myös antanut paljon. Se saa minut näkemään asioita uudessa valossa, se saa minut kasvamaan päivä päivältä vahvemmaksi, samalla kun taistelen sitä vastaan.

Silti, haluan olla pojalleni paras äiti, johon luottaa ja joka auttaa aina.
Äiti jonka luokse voi aina tulla.
Joka on paikalla.
Joka rakastaa,ymmärtää, välittää.
Ja mikään, ikinä, ei tule muuttamaan sitä, että minun ja lapseni väliin ei tule kukaan, ei edes tämä sairaus, joka sitä kyllä on yrittänyt.
Olen oppinut ymmärtämään, milloin sitä apua pitää hakea ja pyytää, milloin hermot saa kireälle uhmaikäinen 4v ja milloin taas salakavala 5v TOS.
Sydämeni ja mieleeni ei mahdu kuin toinen näistä ja sen valinnan olen tehnyt jo aikoja sitten.
Joten tästä lähtien painetaan TOS alas ja haudataan se lumihankeen, samalla kun 4v juoksee kohti kevättä huutaen innosta.
On aika palata kotiin.