APUA!

Kuten aikasemmassa postauksessa kerroin, lähden huomenna siis Joensuuhun ja oon siellä ensviikon perjantaihin asti. Luvassa rankkaa kuntoutusta, salia, juoksua, keskustelua,keskustelua, puheluita, itkuisia öitä ja rakkaan kaipaamista.
En tiedä kummalle tää on rankempi kokemus, miulle vai pojalle, mutta yhessä myö selvitään tästä ja ollaan taas henkisesti vahvempia kuin aikasemmin.
Juteltiin tuossa hetki sitten Joelin kanssa huomisesta ja sanoin, että on ensviikon mummon ja papan poika ja sitte äiti onki taas kotona.
Joel nyökytteli ja kuiskas aina välillä; "Joo".
Sit käytiin nukkumaan, Joel halus kainaloon ja annoin tietysti tulla. Ja sitten, ne kyynelet alko tippumaan, en ymmärrä miten voin olla viikon erossa tuosta pojasta, kun jo isi-viikonloput on niin rankkoja ja rinnassa pistäviä.
Joel sit sano vielä että : "äiti kiinni", otin kainaloon ja kädet ympärille.
Ajattelin, et Joel oli nukahtanu jo ja aloin ettimää puhelinta, kun hää kuiskas : "äiti kiinni!!".
Illoista tulee varmasti rankkoja molemmille meistä kun ollaan totuttu nukkuu aina vierekkäin, tietysti se tekee myös hyvää meille molemmille.

Pelottaa.

Päivitystä

Huomenna suuntana Joensuu ja toivottavasti helpotus jo miltei 4v kestäneeseen ikävään kiputilaan, joka on diagnosoitu mm. verisuoni-TOS:ksi, välilevytyräksi ja moneksi muuksi ikäväksi vaivaksi, ja joka ei kuitenkaan ole mitään noista. Lähes 4v oon päivittäin joutunut syömään särkylääkkeitä, millon mitäkin, jotta saisin käden toimimaan ja voisin suoriutua edes kotitöistä.
Miltei joka ilta mennyt nukkumaan tuskaa tuntien, kun mitenkään päin ei ole hyvä olla, vihloo ja sattuu niin, että itku tulee.
Miltei joka aamu herännyt puutuneen käden kanssa ja yrittänyt saada sen toimimaan. Yrittänyt suoriutua töistä ja käydä koulua, ollut raskaana ja synnyttänyt terveen pojan kuitenkin käden tilanteen kokoajan pahentuessa.
Leikattu ja poistettu kylkiluuta, luultu, että nyt helpottaa kuitenkin tilanteen vain pahentuessa. Lääkärit, hoitajat, ei kukaan tiedä missä vika ja minkä takia.
On käyty Helsingissä asti tutkimassa hermoradat tuloksetta.
On luvattu parannusta ja nyt ollaan tässä.
Onneks on maailman paras työterveyslääkäri joka vauhdittaa Mikkelin Keskussairaalan toimintaa ja yrittää edes selvittää vikaa.
Jospa nyt, vuosien jälkeen saisin käden kuntoon, pääsisin töihin ja saisin nauttia pojan lapsuusajasta kun siihen vielä on mahdollisuus.
En missän nimessä halua, että Joel muistaa vain itkuisen, kipuilevan äidin joka ei pysty olemaan niin hyvä äiti kun haluaisi olla.
En tiedä, kuinka monella tämä tilanne on ollut edes tiedossa, mutta nyt on tullut aika kertoa se.
Toivon todella parantuvani, tai edes saavani tietoon, sen mikä on vaiva ja mistä se johtuu.

"Tyhmä ku luulin, et vast kuolema erottas
En pois ottas yhtäkään muistoo
En unohtaa tuu yhtäkää katuu enkä puistoo
Muist välittäminen on arvokast ku kulta
Pidän mieles niin vaikeudet väistyy lopulta
Mitä elämält haetaan, nyt tiiän viimeistään
ja elän tätä päivää kuin viimeistä
En aio paeta, ei kukaan pärjää yksin.

Maast pienikin ponnistaa
välil sataa niskaan, välil taas onnistaa
Ja niin usein kelaan et mitäköhän
jos elämä ois yhtä pitkää humalaa vaan
usvaa vaan. Ei sattuis joka vanha haava
Kaikki rakkaus auttaa, ku elämä kuskaa vaan
saa hymyn huulille, ei pelkkää tuskaa vaan "
-Kapasiteettiyksikkö-Monta Tarinaa-

Tuo yllä oleva teksti on kopioitu omalta Facebook-sivultani, jonne tänään avauduin aiheesta, kun en tätä blogia saanut toimimaan.