"ootsä koskaan pelänny niin paljon et sun sydän nousee kurkkuun?
istunu teekupeis ku ne pyörii ympäri, ympäri, ympäri, ympäri.
Onksua koskaan heikottanu niin et sun mahanpohjas tuntuu? (tuntuu)
Ootsä miettiny et itkisitsä vai nauraisit, nauraisit, nauraisit, nauraisit?."
Evelina-vuoristorataa
Olen todellakin pelännyt, pelkään joka hetki. Joka aamu, kun nousen ylös tiedosta, että taas se sama kauhunäytelmä alkaa ja joudun vaan seuraamaan vierestä voimatta tehdä asialle yhtään mitään.
Joka ilta kun pistän silmät kiinni, se sama ahdistus valtaa mielen ja puristaa rinnasta. Se pelko tulee sisältä, se ei ole ulkopuolisten nähtävissä tai koskettavissa.
Joka ikinen päivä.
Joka ikinen ilta.
Kun tuntuu, että hengitys muuttuu pinnalliseksi ja taju lähtee, kun tajuat, että se sama puristus alkaa, etkä vieläkään voi tehdä asialle mitään.
Joka ikinen ilta, kun poika laittaa silmät kiinni ja menee untenmaille, sinne missä ei ole pelkoa, vihaa, katkeruutta, kateellisuutta, laitan kuulokkeet korviin ja musiikin täysille huutamaan.
Se on pakoreitti ja se sumuttaa aivot niin hyvin, että meet hymyillen nukkumaan ja heräät tyytyväisenä aamuun.
Olen paljon enemmänkin kuin tämä sairaus, sen runnoma ruumis ja ärsyyntynyt naama.
Olen äiti, ihminen ja toisista huolehtiva.
Olen ärsyttävä, tunnoton, kipuileva, mutta samalla helposti lähestyttävä, ihana ja rakastava niille, jotka sen ansaitsee.
Olen sairastanut nyt 5v verisuoni-TOS:ia ja tottakai, se tulee korvista ulos, se täyttää suun ja saa hermot kireälle 5sekunnissa, mutta se on myös antanut paljon. Se saa minut näkemään asioita uudessa valossa, se saa minut kasvamaan päivä päivältä vahvemmaksi, samalla kun taistelen sitä vastaan.
Silti, haluan olla pojalleni paras äiti, johon luottaa ja joka auttaa aina.
Äiti jonka luokse voi aina tulla.
Joka on paikalla.
Joka rakastaa,ymmärtää, välittää.
Ja mikään, ikinä, ei tule muuttamaan sitä, että minun ja lapseni väliin ei tule kukaan, ei edes tämä sairaus, joka sitä kyllä on yrittänyt.
Olen oppinut ymmärtämään, milloin sitä apua pitää hakea ja pyytää, milloin hermot saa kireälle uhmaikäinen 4v ja milloin taas salakavala 5v TOS.
Sydämeni ja mieleeni ei mahdu kuin toinen näistä ja sen valinnan olen tehnyt jo aikoja sitten.
Joten tästä lähtien painetaan TOS alas ja haudataan se lumihankeen, samalla kun 4v juoksee kohti kevättä huutaen innosta.
On aika palata kotiin.
istunu teekupeis ku ne pyörii ympäri, ympäri, ympäri, ympäri.
Onksua koskaan heikottanu niin et sun mahanpohjas tuntuu? (tuntuu)
Ootsä miettiny et itkisitsä vai nauraisit, nauraisit, nauraisit, nauraisit?."
Evelina-vuoristorataa
Olen todellakin pelännyt, pelkään joka hetki. Joka aamu, kun nousen ylös tiedosta, että taas se sama kauhunäytelmä alkaa ja joudun vaan seuraamaan vierestä voimatta tehdä asialle yhtään mitään.
Joka ilta kun pistän silmät kiinni, se sama ahdistus valtaa mielen ja puristaa rinnasta. Se pelko tulee sisältä, se ei ole ulkopuolisten nähtävissä tai koskettavissa.
Joka ikinen päivä.
Joka ikinen ilta.
Kun tuntuu, että hengitys muuttuu pinnalliseksi ja taju lähtee, kun tajuat, että se sama puristus alkaa, etkä vieläkään voi tehdä asialle mitään.
Joka ikinen ilta, kun poika laittaa silmät kiinni ja menee untenmaille, sinne missä ei ole pelkoa, vihaa, katkeruutta, kateellisuutta, laitan kuulokkeet korviin ja musiikin täysille huutamaan.
Se on pakoreitti ja se sumuttaa aivot niin hyvin, että meet hymyillen nukkumaan ja heräät tyytyväisenä aamuun.
Olen äiti, ihminen ja toisista huolehtiva.
Olen ärsyttävä, tunnoton, kipuileva, mutta samalla helposti lähestyttävä, ihana ja rakastava niille, jotka sen ansaitsee.
Olen sairastanut nyt 5v verisuoni-TOS:ia ja tottakai, se tulee korvista ulos, se täyttää suun ja saa hermot kireälle 5sekunnissa, mutta se on myös antanut paljon. Se saa minut näkemään asioita uudessa valossa, se saa minut kasvamaan päivä päivältä vahvemmaksi, samalla kun taistelen sitä vastaan.
Äiti jonka luokse voi aina tulla.
Joka on paikalla.
Joka rakastaa,ymmärtää, välittää.
Ja mikään, ikinä, ei tule muuttamaan sitä, että minun ja lapseni väliin ei tule kukaan, ei edes tämä sairaus, joka sitä kyllä on yrittänyt.
Olen oppinut ymmärtämään, milloin sitä apua pitää hakea ja pyytää, milloin hermot saa kireälle uhmaikäinen 4v ja milloin taas salakavala 5v TOS.
Sydämeni ja mieleeni ei mahdu kuin toinen näistä ja sen valinnan olen tehnyt jo aikoja sitten.
Joten tästä lähtien painetaan TOS alas ja haudataan se lumihankeen, samalla kun 4v juoksee kohti kevättä huutaen innosta.
On aika palata kotiin.
